Vain oikea nykäys merkitsee

KESÄ ON päästänyt meidät uusille poluille, tosin varovaisille ja vahvasti käsidesille tuoksuville poluille. Se on opettanut karsastamaan mutta myös lähestymään toisiamme. Miten helpottavalta tuntuikaan, kun saimme buffapöydät takaisin.

Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin eräs varotoimiin kätkeytynyt epäsuora viesti alkoi askarruttaa minua. Se että yli seitsemänkymppiset suljettiin hienovaraisesti koteihinsa ja tehtiin näkymättömiksi. Seitsemänkymppinen voi olla paremmassa kunnossa kuin monet viisikymppiset. Oma aktiivisuus vaikuttaa kaikkeen. Kansa jaettiin aika mielivaltaisesti suojeltaviin ja suojelijoihin. Siihen sisältyi piilevä taka-ajatus: pysykää te toiset pois silmistämme, siellä ikkunoiden takana.

Kimpaannuin niin paljon, että kirjoitin monologin Kyllä tästä selvitään. Nyt kun harjoittelemme, en ajattele, että näyttelijä on jo kahdeksankymppinen. Olemme vain tekemässä yhteistä pienoisnäytelmää.

LOPULTAKAAN ikä ei merkitse yhtään mitään. Oikea nykäys sen sijaan merkitsee.

Alle viisikymppisenä ohjasin elokuvan Viimeiset mitalit. Se perustui Sisko Istanmäen romaaniin, kertoi yhdeksänkymppisistä kaksosista ja heidän nuoruudenrakastetustaan. Pääosissa olivat Seela Sella, Birgitta Ulfsson ja Ville-Veikko Salminen. Sitä elokuvaa kuvattaessa sain nauttia siitä hurtista huumorista, jota näyttelijäkolmikko viljeli.

”Onkohan nämä nahkahousut vähän liikaa”, Birgitta Ulfsson kysyi, kun lähdimme yhdessä elokuvajuhlille, ja vastasi itse: ”No, ei seitsemänkymppiselle, joka esittää yhdeksänkymppistä.”

Ja sitten hän nauroi ääneen.

Viimeisiä mitaleja tehdessäni päätin, etten pode kyllä yhtään ikäkriisiä ennen kuin täytän yhdeksänkymmentä. Siihen asti aion elää Laura Närhen hittibiisin sanoin: tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät mä elän niin että tuntuu.

KULUNUT KEVÄT oli kova kaikille freelancereille ja yksinyrittäjille. Tiedän itsekin pienen Lakanateatterini kanssa, kuinka tyrmäävä uusi tilanne on ollut. Vaikka jotain on jo helpotettu, konserttien ja teatterien tilanne on yhä tiukka.

Sisätiloissa pidetään hyvät etäisyydet, mutta juuri se torppaa monet keikat. Eräskin säveltäjä-muusikko kertoi, että loppuunmyyty tuhannen ihmisen konsertti siirrettiin ensin keväältä syksyyn mutta lopulta ensi helmikuulle. Konserttisaliin voi ottaa vain sataneljäkymmentä ihmistä. Sillä katsojamäärällä ei niin isoa produktiota voi esittää.

Taiteen kentällä eletään odotuksella ja toiveilla. Töitä on tulossa ehkä ensi vuonna, mutta siihen asti on maksettava kaikki menot ja laskut. Sama tilanne on kaikilla yksinyrittäjällä. Meidän, jotka suinkin voimme, tulisi nyt työllistää kampaajia, graafikoita, jalkahoitajia, kirvesmiehiä, asianajajia ja kauppiaita. Suomessa noin 200 000 yksinyrittäjää, heistä 15 prosenttia eri alojen taiteilijoita.

OULUNSALON musiikkijuhlat sentään pyörähtää käyntiin näinä päivinä, vaikka karsitulla ohjelmistolla. Olen valtavan kiitollinen, että ohjaamani monologinäytelmä Sandra esitetään siellä. Esiintyjiä on vain kaksi: näyttelijä Kaija Pakarinen ja oululaissyntyinen huippusellisti Lea Pekkala.

Pelon sisällä eläminen vie voimia ja silti moni on jäänyt sinne, eikä edes kesä ole päästänyt pois. Varovaisuus on toki järkevää, mutta silti toivon, että saisin istua jossain konsertissa, vaikka kuinka kaukana muista kuuntelijoista, ihan omassa käsidesiltä tuoksuvassa kuplassani.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Kalevassa 30.7.2020.

Jätä kommenttisi ja arviosi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*