Vanhuus ja viisaus

YSTÄVÄNI Eeva Lindell soitti ja sanoi, että hänellä on tärkeää asiaa. Ajoin  pyörällä hänen luokseen Kotalahteen. Eeva istui sisällä seuraamassa hallituksen tiedotustilaisuutta.

Siirrymme turvallisesti ulos ja Eeva vetää esiin kirjoittamansa kahden liuskan toimintasuunnitelman.

HÄNEN tavoitteenaan on lisätä yksikertaisesti maalla asumisen suosiota. Se on hänen visionsa ja missionsa. ”Nuoret ihmiset pitää saada maalle asumaan! Täältä saa talon sillä hinnalla, millä kaupungissa tontin.”

Eeva ymmärtää, että nuoret kaipaavat muutakin kuin asumista. ”Saatiinhan tänne sentään kuitu, mutta tarvitaan tietysti muutakin elämää”, Eeva miettii kun istumme ulkosalla. Hänen mielestään Väärinmajan Tapiolasta pitäisi kehittää kylätila tai monitoimitalo. Kesällä komeassa hirsitalossa vietetään toki häitä ja syntymäpäiviä.

”Väärin Akat pitävät kerran kuussa myyjäisiään, mutta muuten siellä ei tapahdu mitään. Sellaista tapaamispaikkaa tässä kaivataan, sitä yhteisöllisyyttä.”

Tapiolassa voisi olla kahvila tai vaikka pienten koululaisten iltapäiväkerho. ”Juttuseuraa minä ainakin olen tässä kaivannut”, Eeva sanoo ja katsoo järvelle.

TUTUSTUIN Eevaan vuosia sitten ruisleivän merkeissä. Hän on opettanut minut leipomaan leivinuunissa ruisleipää. Taito, jota en olisi mistään muualta saanut. Hänessä on juuri sitä elämänkokemusta ja  viisautta, joka ei löydy googlaamalla.

Kaikki se tieto löytyy kuuntelemalla, ei sivuuttamalla.

Tänä keväänä ihmisten väliin on tullut ikä. Se on se mekaaninen vedenjakaja, jonka perusteella ihmiset on jaettu suojeltaviin ja suojelijoihin.

Minä en usko, että ikä on oikeasti minkäänlainen ihmisten välinen jakolinja. Me olemme sekä nuorina kuin vanhoina jokainen omanlaisemme, mutta hienovaraisesti ikäihmiset on kuitenkin siirretty sivuun, ovien ja ikkunoiden taakse.

Olen aistinut, että maahamme on hiipinyt suositusmuotoista ikärasismia. Liikkeellä myös ”koronapoliiseja”, jotka vahtivat toisia. ”Taas oli kaupassa ikäihmisiä väärään aikaan.”

KOSKA aikamme on läpikotaisen digitalisoitunut, moni nuori luulee tietävänsä muita enemmän, vain siksi että osaa käyttää härpäkkeitä sukkelammin kuin vanhempansa.

Itse elämä ei tartu appseihin, vaan se tarttuu ihmisiin, heidän muistiinsa. Olen kiertäessäni kirjastoja kuullut kymmeniä kertoja lauseita, jotka alkavat sanoilla: ”Kun ei tullut koskaan kysyttyä isältä tai äidiltä.”

Ja niin jotain korvaamatonta, ainutlaatuista tietoa omasta menneisyydestä on kadonnut.

Viimeistään tämä kevät on osoittanut, kuinka tärkeä taito voi olla sekin, että osaa tarvittaessa vaikka leipoa itse ruisleipää.

Kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Ruovesi-lehdessä 17.6.2020.

Jätä kommenttisi ja arviosi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*