Polte jonka tunnen

KEVÄT ON vaikeaa aikaa. Jonnekin rintalastaan nousee outo painon tuntu, kun mieleen  nousee eräs rantoja myötäilevä Mikonkarin maantie. Sinne karin nokkaan pitäisi väkisten päästä katselemaan Perämeren rantoja. Tai edes Parrinkallioille!

Ilmiö on jokavuotinen. Välillä merituulen ikävä lyö voimalla. Silloin rehevältä Ruovedeltä on pakko ajaa ne reilut viisisataa kilometriä, ihan vasiten, ilman muita perusteluja. Vuosien mittaan mieskin on jo tottunut näihin selittämättömiin äkkilähtöihin kun pittää nähä meri.

OLIN KAHDEKSAN sinä keväänä, kun muutimme Ruotsista Raaheen. Seisoin samaan aikaan muuttaneen Kristiinan kanssa Keskuskansakoulun pihalla. Toiset lapset ympäröivät meidät ja pyysivät puhuman ruotsia. Nauratti, mutta puhuttiin ruotsiksi jotain tavallista. Äkisti se toisten lasten kiinnostus tuntui ihanalta, kotiintulolta. Oxelösundin parakkikoulun pihamaalla suomen puhumisesta ei saanut mitään lisäpisteitä.

Rautaruukin perustaminen siis pelasti äidinkieleni. Jos olisimme jääneet Ruotsiin niin ruotsista olisi tullut kirjakieleni ja suomesta vain kotikieli. Minut pelasti myös  kansakoulunopettajani Elsa Penttilä, joka osasi kertoa vanhan Raahen tarinoita niin suurella myötätunnolla, etten ole Raahen palosta ihan kuivilla vielä nytkään.

Hitaasti opin tajuamaan, että ajan läpi voi katsoa. Ainakin sen läpi, mikä on jäänyt jäljelle.

RAAHE OLI kuusikymmenluvulla melkoinen sulatusuuni, kun eri puolilta Suomea muutti  tuhansia ihmisiä pieneen koulukaupunkiin. Pohjois-Suomen suurin teollinen työpaikka tarvitsi työvoimaa ja uusien kaupunkilaisten elintaso nousi kohisten, kun töitä painettiin kolmessa vuorossa.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi 1974 ja lähdin opiskelemaan Helsinkiin, yllätyin aidosti siitä, kuinka ahtaasti siellä asuttiin. Raahessa lähes kaikki kaverini asuivat omakotitaloissa ja monilla perheillä oli kahden auton tallit.

Pikkukaupungin kasvutahti oli jossain vaiheessa niinkin reipasta, että muuan maansiirtoyrittäjä pyrki kaupunginvaltuustoonkin tunnuksella ”Katinhäntä sileäksi”. Katinhännäksi nimitetään kirkon ympärille levinnyttä kaupungin vanhinta osaa, eikä sitä niinä kasvuvuosina juuri arvostettu.

Onneksi vanha Raahe sentään säilyi, vaikka vähän jännittyneenä siellä saa yhä kävellä. Pekkatori kyllä kunnostettiin, mutta torin laidalla ei ole juuri muuta kehuttavaa kuin Langin kauppahuone.

Piia Vähäsalon ponnistuksilla Langin taloon on saatu tunnelmallinen kahvila,  majoitustilat ja Utuan myymälä. Minä löysin sattumalta Utuan laukut ja myssyt Helsingistä, kun huomasin netissä laukkuja, joiden nimet hätkähdyttivät: Iso-Kraaseli, Kumpele, Smitti ja Tasku. Nehän ovat Raahen edustan saaria!

Kokonainen saari olalla sieltä Aleksin myymälästä sitten poistuinkin.

RAAHESSA SYNTYI jatkuva kiinnostuksestani historiaan. Jollei tunne mennyttä, ei voi ymmärtää nykyisyyttäkään, vaan on vaarassa kadota muutaman rivin päivityksiin.

Selailen usein Wanha Raahe -ryhmän sivuja, etsin nostalgisten kuvien lisäksi tiettyä piilevää huumoria. Tuorein suosikkini on Perttu Nymanin komea vuosikymmenten takainen tulkinta laulusta Kertokaa se hänelle. Videon taustalla on meneillään uuden grillikoskin avajaiset ja katkelmassa on jotain niin rosoisen kaunista, että se voisi minkä tahansa tarinan alku.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Kaleva-lehdessä 4.6.2020.

Jätä kommenttisi ja arviosi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*