Kohti luovaa joutenoloa

KUN Suomi veti kevään rauhallisesti henkeä, alettiin puhua koronaa edeltävän ajan elämän ylikuumenemisesta. Se tarkoittaa elämysten, matkojen ja yhteyden jatkuvaa nälkää. Koko ajan piti tapahtua, jos ei muualla, niin edes somessa. Monen elämä oli yhtä aikataulua, ja jos jossain oli hetki vapaata, sekin kului halpojen lentojen etsimiseen.

Suomi on liiankin tehokas maa. Tekemisestä on tullut elämän sisältö. Olemme onnistuneet tekemään perhe-elämästäkin sellaista, että meillä perhe syö yhdessä kaikkein harvimmin koko Euroopassa. Ei ole aikaa, pitää rientää, seikkailla, kiipeillä ja ennen kaikkea kokea koko ajan.

Eräs ystäväni kertoi surkeana, että hänellä oli kahden kuukauden ajalle lähes täysi kalenteri, jossa oli vaativan työn lisäksi ponikursseja, matkoja, oopperalippuja ja ties mitä. Jokaiselle päivälle oli joku menomerkintä. Kaikki se jäi tekemättä, kun korona veti jarrua. Hän oli  kyllä itsekin hämmentynyt omasta tahdistaan.

Me voimme seurata monien ystäviemme tekemisiä, menoja ja jopa ruoka-annoksia. Kuin huomaamatta eloon on tullut kaksi tasoa: se miltä itsestä tuntuu ja se miltä muista näyttää. Ja paljonko mistäkin tulee tykkäyksiä.

TOSIASIASSA pökerryttävä tietotulva ja monen asian yhtä aikaa tekeminen tukkivat ihmisaivot. Luin juuri, että aivot voivat joutua keskittymiskykyvajeeseen. Stressi puhkeaa kuormitetussa päässä yhä nopeammin ja yhä mitättömämmästä syystä. 

Työelämässä luullaan, että multitaskaus eli monen asian yhtäaikainen tekeminen tarkoittaa tehokkuutta ja nopeutta.

Päinvastoin.

Tutkimuksissa on nyt todettu, etteivät montaa asiaa yhtä aikaa ja rinnakkain tekevät ihmiset ole koetilanteessa yhtään muita nopeampia. He  ovat vain muita selvästi huonompia keskittymään!

Kahden tai useamman tehtävän tai työn yhtäaikainen tekeminen ei lisää tehokuutta, vaan hidastaa tehtävien suorittamista ja rasittaa ihmistä.

Tekeillä olevaa työtä ei siis kannata keskeyttää siksi, että joku laite piippaa. Aivot kun häiriintyvät jo siitä, että joku uutinen tai merkki hälyttää. Kaikkien laitteiden pitäisi olla koko ajan äänettömällä.

Kuinka moni pystyy enää siihen?

TOIVON että kevät muutti jotain pysyvästi. Suomi alkaa löytää nyt itseään, kotimaassa onkin rantoja, reittejä, koskia, kansallispuistoja, upeita hiekkarantoja ja kaikenlaisia kohteita.

Pienen kohottavan säväyksen itsetuntoomme tekee sekin, että me voimme tukea ja auttaa naapurimaatamme Ruotsia kriisin hoidossa.

MINÄ olen päättänyt opettaa itseni uusille tavoille. Teen vain yhtä asiaa kerrallaan. Kun kirjoitan, kirjoitan. Kun syön, keskityn siihen ja ihmisiin joiden kanssa ruokailen. En pidä siinä sivulla yhtään älylaitetta, vaikka selaaminen tuottaa mielihyvää. Tutkimusten mukaan jokainen peukuttaminenkin koukuttaa.

Nyt haluan tavata ystäviä ihan silmäkkäin, ilman yhtään piippausta ja lausetta: ”venaa vähän” ja sitä hetkeä, kun toinen katoaa jonnekin muualle vaikka kesken lauseen. Sitä ei edes pidetä mitenkään sopimattomana, vaan me olemme tottuneet siihen, että jatkuva puhelimen hypistely on ihan oikeutettua.

Eihän mikään voita oikeaa kohtaamista, sitä luovaa joutenoloa, jossa ajatukset pomppivat sinne sun tänne.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Kaleva-lehdessä 2.7.2020.

Jätä kommenttisi ja arviosi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*