Kävin Oulussa ulkomailla

OULUHAN ON kuin Kööpenhamina.  Tajusin sen leimahduksena elokuun lämpimänä iltana Oulunsalo Soi -festivaalin aikaan.

Olin menossa konserttiin, paikkaan nimeltä Voimala 1889 osoitteessa Kasarmintie 1. Ilta oli lämmin, ihmiset istuivat terasseilla. Luulin tuntevani Oulun, vaikka edellisestä käynnistäni olikin jo aikaa.  Ymmärsin että liikaa, koska yllätyin matkalla monessa kohdassa.

Tuntui kuin joka paikassa olisi ollut joku vanha tiilitalo, josta oli tehty kahvila, ruokapaikka tai esiintymislava. Missä minä oikein olen, mietin.

KONSERTTIPAIKKA löytyi ja odotellessa kuuntelimme, kuinka joku bändi teki viereisellä ulkolavalla soundcheckiä.

Oma konserttini  sisätiloissa oli jotain muuta. Kreeta-Maria Kentala ja Andrew Lawrence-King soittivat barokkisoittimilla, viululla ja harpulla. Ilman vahvistusta. Musiikkivalinnat olivat täysin yllättäviä ja herkullisia, välispiikit jutustelevia ja hauskoja.

Nähdessäni muusikot, soittimet, kädet, ilmeet, ja kuullessani elävää musiikkia, ymmärsin, että juuri tätä olin kaivannut yli neljä kuukautta.

Mikään, vaikka kuinka hienoilla laitteilla toistettu esitys, ei vedä vertoja sille, että saa olla mukana musiikin tapahtumassa, oikeassa konsertissa.   Olin ollut vailla läsnäoloa kuulijana, se ainakin kirkastui.

MUTTA MISTÄ SE Oulun Kööpenhaminan-kaltaisuus oikein tuli?

Ehkä rennosta tunnelmasta, meren läsnäolosta, tyylikkäästä uuden ja vanhan yhdistelmästä, pyöräilystä Pikisaaresta Nallikariin, Varjo-festareille kulkevista nuorista tai toimivista polkupyöräreiteistä. Tai vai siitä, että katselin ja aistin kuin olisin ollut ulkomailla.

Ehkä eniten kuitenkin ihmisistä, selittämättömästä tavasta olla rentoja ja avoimia.

Mutta torikahveilla en käynyt, vaikka siellä oli menossa katuruokafestivaali.

Lauantaina oli ohjaamani monologin Sandran esitys Valvesalissa. Sen jälkeen seurasin, miten verenkarvainen aurinko laski Kirjastotalon kylkeä pitkin mereen.

AAMULLA AJOIMME Oulusta Siikajoen vanhaa rantatietä alapäin ja poikkesimme Tauvoon. Siellä oli vastassa tärkeä paikka: vanhan kalasataman kupeessa oleva uimaranta. Perämeri nosti korkeita laineita, muita uimareita ei vielä ollut, oli vain pärskeitä ja laineiden liikuttamaa hiekkaa. Kaksi matkailuautoa oli yöpynyt kioskin luona, mutta niissä kai yhä nukuttiin.

Tauvon hiekkarannan koskematonta kauneutta ei voita mikään, se on aina minulle ylittämätön maakaistale. Huomasin, että Siikajoki on  kaavoittanut sen portille uuden asuinalueen. Sitäkään en osaa pitää muuna kuin hyvänä asiana.

Vain Raahe tuotti pienen pettymyksen. Sunnuntailounas oli niin lujassa, että jatkoimme suoraan Kalajoen särkille, mistä löytyi tuoretta savusiikaa.

Mielessäni nimesin Raahen Suomen Esbjergiksi. Esbjerg on Tanskan länsirannan satamakaupunki, josta joskus oli laivayhteys Brittein saarille. Kun reitti lopetettiin, jäljelle jäi vain brittituristeille tarkoitettuja tyhjiä hotelleja. Ja sieltäkin sai lähinnä pizzaa.

KESÄ ON OPETTANUT meidät nauttimaan siitä, minkä olimme jo hylänneet: kotimaasta.

Moni muukin on tehnyt tänä vuonna löytöretkiä Suomemme suloisille rannoille. Ja jokainen on joutunut tunnustamaan sen, että mikä tahansa paikka voi kirkastua vain sillä, että osaa katsoa oikealla tavalla.

Kirjoitus on ilmestynyt kolumnina Kalevassa 27.8.2020.

Jätä kommenttisi ja arviosi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*